luumaki
Kesäaamu, herään vielä vähän humalassa kivekset sinun käsissäsi kuin pääskysen alla munat. Tätäkö se on, taivaaseen astuminen? (Tommy Tabermann)

 

Vatsankiristelykausi on alkanut. Vuodenaika, jolloin talven karvat höylätään pois ja ahdistutaan pulskasta rantaolemuksesta, on havaittavissa kaikilla aisteilla. Kevät on rakkauden aikaa, joku voisi sanoa. Ja se valitettavasti näkyy. Itseäni ei mikään rasauttele yhtä pahasti kuin suloiset nuoret parit nauttimassa keväisestä auringosta vihreällä nurmella.

 Itse olen päättänyt jättää rantakunnon rakentamisen jollekin muulle vuodelle. Voisin käyttää argumenttinani vaikkapa koulukiireitä tai kesätöitä, mutta totuus on se, että minua rasittavat suunnattomasti kauniit ja ruskettuneet ihmiset, joiden silmistä paistaa elämänilo ja nuoruuden suunnaton into. Jokin niissä elämässään onnistuneissa ihmisissä on vain luotaantyöntävää.

Myös suomalainen festivaalikulttuuri ja siihen liittyvät kansanperinteet, kuten esiaviollinen anaaliseksi ja kooma, ovat jotain sellaista, jonka takia haluan syrjäytyä tyytyväisin mielin. Ehkä olen vain katkera.

Saavu minuun sateena,
saavu nopeana, humahtavana,
helähtävänä kuin näkymättömän
karjan kellot, saavu minuun
toukokuisena sateena.
(Tommy Tabermann,  ote runosta Pyyntö)

 

Parisuhde-elämää liikaa romantisoivat ihmiset ovat häiriöksi niin julkisilla paikoilla kuin sosiaalisessa mediassakin. Kynttiläillallinen oman kullan kanssa on sinällään hieno ajatus, mutta let’s face it, kaikki vihaavat sellaista nuorta miestä, joka käyttää kaiken aikansa ajatellen unelmien naistaan ja suunnitellen seuraavaa superihanaa aktiviteettia. Tommy Tabermann tiivistää runossaan Pyyntö juuri ne toukokuun ajan tapahtumat, joita minä kovasti kammoksun: kevään euforinen olotila ja niin sanottu menovaihde tulevat aivan yllättäen, suorastaan humahtaen. Joka ikinen kevät kuulen ne viiltävät sanat, joista tiedän, että henkilökohtainen helvettini on alkamassa: ”On kevät, tehdään oikein porukalla jotain unohtumattoman hauskaa!” Ehkä olen vain tylsä.

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua ei saa tallata.
(Tommy Tabermann,  Elinehto)

Kun katson ikkunastani ulos, näen laulavia lintuja ja kohta myös vihreinä loistavia puita. Mieleeni tulee uimaranta, riehuvat teinit ja kesäyön henkevät keskustelut aamu-uinteineen. Assosioituani hetken laitan sälekaihtimet kiinni. Se, minkä kouluvuosi väsyttää, koko kesän kestävä uni virkistää: käyn päiväunille. Elinehto-runo kertoo siitä, kuinka kaikki on mahdollista ja unelmat ovat toteutettavissa. Kaikkea saa ja pitää kokeilla, mutta jättäkää nyt herranjumala minut rauhaan, värisevää sielua ei saa tallata.

Mitä rantakunnon hakemiseen ja ulkonäköä  tavoittelevaan liikuntaan tulee, minusta se on vain perseestä. En tiedä, miksi, näin vain on. Lenkkeily ja kuntopiiri ovat vielä ymmärrettäviä ja ennen kaikkea toimivia liikunnan muotoja, mutta sanat kuten bodypump ja spinning kuulostavat juuri siltä, mitä ne ovatkin: laiskojen ja läskien naisten tapoja saada pienen lämmön jälkeen saada kutsua itseään urheilijoiksi.Ja sitten ostetaan se Profeel-rahka ja laitetaan Instagramiin kuva hashtageilla #healthylifestyle ja #sportygirl. Ehkä olen vain kateellinen.

Rakkaani hiipii öisin salaa metsään pissille.
Hän paljastaa pyllynsä kuulle,
antaa sen suudella kohdunsuulle.
Hänellä on siellä
lempikukka
ja sille hän lirisee
laulunsa kauniin kuin erämaakosken.
(Tommy Tabermann)

Sielunvärinää saan myös kohta koittavasta festarikesästä. Tabermann-vainaa kertoo lainaamassani runossa puskiin kuseskelusta. Minulle tulee tähän kontekstiin yhdistäessäni runokatkelmasta sellainen kuva, että runoilija romantisoisi suomalaista, keskivartalolihavaa ja tatuoitua yhteiskunnan elättiä sammumassa keho ja kasvot peitettynä omaan kuseensa. Selvittyään takaisin telttaan – taivaanmerkeistä riippuen omaan tai vieraaseen – tämä tulevaisuuden toivo levittää ympärilleen ahdettujen ihmisten sieraimiin kesäisen kusen parfyymimaista lemmentuoksua. Kuka sellaisista keskitysleirimäisistä olosuhteista voi nauttia? Luokittelen kyllä itseni jonkinlaiseksi hedonistiksi – ihmisen kuuluu nauttia ja pitää hauskaa – mutta verinen ripuli kolmatta päivää jatkuvassa, tietoisuuden rajalle vievässä krapulassa on hauskasta kaukana. Aamuyön hämärässä tapahtuneista päällekarkauksista ja vahinkolapsista saadaankin sitten eeppisiä tarinoita seuraavana syksynä kerrottavaksi. Just tällasta mun elämä on -tyyppiset tarinat kuuluvat niihin, jotka saavat mielenterveyteni melonit molskahtelemaan. Ehkä olen vain kontrollifriikki.

Niin, kovin pala minulle on syksyinen koulujen alku, jolloin pääsen kuuntelemaan, kuinka koulun suurin mulkku on löytänyt elämänsä rakkauden, vihaamani kaveriporukka on tehnyt unohtumattoman reissun ja kaikilla on ollut yleensäkin hauskaa. Mutta parasta ihmisten onnellisuudessa on yksi asia: se todellakin loppuu viimeistään marraskuun kaamoksessa, ja tällöin minä olen onnellisimmillani. Kuulun niihin, jotka kaivavat popcornit esiin ensimmäisten teinidraamojen alkaessa. Olenkin vain talvi-ihminen.